Kun rasismista tulee normaalia, yhteiskunta alkaa rapauttaa itseänsä.
Tällä viikolla vietetään rasisminvastaista viikkoa ja jäin pitkään miettimään, että kirjoitanko siihen liittyen mitään. Muistelin sitä, kun 19 vuotta sitten tulin Suomeen. Silloin halusin uskoa, että yksittäisten ihmisten rasistiset huutelut minulle johtuivat vain heidän omasta pahasta olostaan. En uskonut, että siitä voisi tulla institutionaalinen ilmiö. Mutta nykyään rasismi näkyy rakenteellisesti ja se on hyväksytty näkyväksi osaksi poliittista keskustelua. Vallassa olevat poliitikot ja lainsäätäjät itse sanovat ääneen julkisesti asioita, joita en uskonut, että voisi olla mahdollista sanoa tässä ajassa ja hyvinvointivaltiossa, jossa kaikkien tulisi olla tasa-arvoisia. Juuri tämä tekee ajastamme niin raskaan.
Rasismi on sitä, että ihminen pakotetaan kantamaan sellaista häpeää, joka ei koskaan kuulu hänelle. Se on haava, joka rapauttaa ihmisarvoa. Kysyisin itseltäni ja sinultakin: hyväksyisinkö itselleni tällaista kohtelua? Jos en, miksi muut ansaitsevat sellaista?
Me Paremmin Yhdessä ry:ssä syvällisen keskustelun jälkeen tulimme siihen tulokseen, että rasismi ei ole vain yhteiskunnallinen ongelma, poliittinen keskustelunaihe tai sana, jota käytetään raporteissa, ohjelmissa ja seminaareissa. Se on siirtynyt syvemmälle. Se näkyy arkipuheessa, päätöksenteossa, rakenteissa ja siinä, mitä yhteiskunnassa pidetään vähitellen normaalina. Se ei ole enää vain marginaalin ääni. Se kuuluu liian usein keskeltä valtaa.
Rasismi on jotain paljon syvempää. Se on kokemus, joka voi murtaa ihmistä sisältäpäin tavalla, jota ulkopuolinen ei aina näe. Se ei jää vain yhteen hetkeen, yhteen lauseeseen tai yhteen tilanteeseen. Se jää mieleen, jopa ihmisarvoon syvemmälle.
Liian usein rasismista puhutaan kuin se olisi vain näkyviä tekoja: huutoja kadulla, loukkauksia, syrjiviä päätöksiä tai suoraa vihapuhetta. Ne ovat totta, mutta ne eivät yksin selitä rasismin syvintä vaikutusta. Rasismi on myös katse, joka tekee minusta epäilyttävän ennen kuin olen sanonut mitään. Se on ilmapiiri, jossa joudun aistimaan, olenko tervetullut vai vain siedetty. Se on tunne siitä, että minun pitää olla enemmän, tehdä enemmän ja todistaa enemmän, jotta minut nähtäisiin yhtä arvokkaana kuin muut. Se on vaarallista, koska kaikki mikä toistetaan tarpeeksi monta kertaa, alkaa tuntua tavalliselta. Ja kun rasismista tehdään tavallista, ihmisarvosta tehdään neuvoteltava asia.
Me Paremmin Yhdessä ry:ssä näemme tämän kehityksen seuraukset läheltä. Emme teoriassa, vaan ihmisten elämässä. Näemme sen siinä, miten ihminen alkaa hiljentyä, varoa, vetäytyä ja pienentää itseään sekä miten ihminen ei enää tule yhteiskuntaan avoimena ja luottavaisena, vaan valmiiksi puolustautuen. Tämä herättää todella paljon huolta, ei vain yksilön tasolla, vaan myös yhteiskuntarauhan ja turvallisuuden kysymyksenä. Näemme sen siinä, miten moni alkaa kysyä itseltään kysymyksiä, joita kenenkään ei pitäisi joutua kysymään: kelpaanko minä, kuulunko minä, olenko minä koskaan tarpeeksi hyvä tällaisena kuin olen? Siinä on rasismin syvin väkivalta.
Rasismi ei satu vain hetkessä. Se voi jäädä ihmisen sisälle pitkäksi aikaa, horjuttaa turvallisuuden tunnetta ja vaikuttaa koko perheeseen. Kaikkein raskainta on se, kun lapsi alkaa aistia tämän itse sekä oppii jo varhain, ettei häntä nähdä samanarvoisena kuin muita. Lasten ja nuorten pitäisi saada kasvaa luottamuksessa, ei jatkuvasti puolustautuen. Nuorten pitäisi saada rakentaa identiteettiään arvokkuudesta käsin, ei siitä pelosta, että joutuu jatkuvasti puolustamaan ihmisarvoansa. (Lue Etnisten suhteiden neuvottelukunnan raportti ”Kukaan ei synny vihaamaan”: Nuorten dialogit rasismista ja syrjinnästä.)
Rasismi on ihmisarvon rikkomista. Se on sitä, että joku asetetaan toistuvasti alempaan asemaan syntyperänsä, ihonvärinsä, nimensä, kielensä tai taustansa vuoksi. Se on viesti siitä, että toisen arvo on helpompi kyseenalaistaa kuin toisten. Se herättää kysymyksen, että mikä yhteiskunta voi kutsua itseään oikeudenmukaiseksi, jos osa sen jäsenistä joutuu elämään jatkuvassa varuillaan olon tilassa. Kun kansalaiset rupeavat epäilemään, että hänen nimensä, ihonvärinsä, kielensä tai taustansa voivat herättää toisissa torjuntaa, yhteiskunta on epäonnistunut jossakin perustavanlaatuisessa.
Rasismi ei ole mielipidekysymys tai eriäviä näkemyksiä maahanmuutosta, identiteetistä tai yhteiskunnasta. Mikään demokratia ei ole vahva, jos ihmiset menettävät luottamuksensa siihen, että heitä suojellaan yhdenvertaisesti, ja hyvinvointivaltio ei ole moraalisesti ehjä, jos sen julkisessa keskustelussa voidaan normalisoida puhe, joka riisuu ihmiseltä arvon pala palalta.
Siksi meidän on sanottava tämä selvästi: rasismi ei ole normaalia, eikä siitä saa koskaan tulla normaalia.
- Ei politiikassa.
- Ei lainsäädännössä.
- Ei viranomaispuheessa.
- Ei mediassa.
- Ei kouluissa.
- Ei työpaikoilla.
- Ei arjessa.
Yhteiskunnan sivistys mitataan lopulta siinä, miten se kohtelee niitä, joilla on vähiten valtaa puolustaa itseään. Siinä, uskallammeko me asettua selkeästi ihmisarvon puolelle myös silloin, kun se on epämukavaa. Siinä, torjummeko me rasismin vain sanoissa vai myös teoissa, rakenteissa ja vastuunkannossa.
Me emme voi rakentaa yhteistä tulevaisuutta, jos samaan aikaan hyväksymme sen, että osa ihmisistä joutuu kantamaan pelkoa, häpeää ja ulkopuolisuutta vain siksi, keitä he ovat. Emme voi puhua osallisuudesta, jos ihmiset suljetaan ulos jo ennen kuin heitä on edes kuultu, emme voi puhua yhdenvertaisuudesta uskottavasti, jos rasismi saa levitä puheessa, päätöksissä ja rakenteissa ilman selkeitä seurauksia.
Rasisminvastainen työ ei ole ohjelmia ja suunnitelmia tai nimellisiä kampanjoita. Se on kysymys siitä, millaisena me näemme ihmisyyden, kuka saa tuntea olevansa turvassa.
Koska totuus on tämä:
Kun rasismista tulee normaalia, yhteiskunta ei menetä vain turvallisuuttaan tai oikeudenmukaisuuttaan. Se alkaa menettää uskottavuutensa.
Ja jos ihmisarvo ei ole kaikille ehdoton, se ei ole lopulta turvassa kenellekään.
Emmanuel Sibomana
Paremmin Yhdessä ry
Toiminnanjohtaja
